... 30th of November 2024 ...

Tapahtuman tuotokset

UK Molly Rowbottom - Avenirya

US Harper MacDonald - Little Bit

AR taiel Arias - Lc' Cold Mint

BE Alex Kristensen - Orange Wood's Lovemix Z

US Linus Lyall - Hazzar ox

FI Jesse Aro - Tonnerre

FI Anton Seljavaara - Peberkage

GB Melodi Misang - Adora Amachai

Oli aivan uskomatonta, että oltiin siinä pisteessä. Mä olin vasta ehkä vuoden päivät ratsastanut Harvaluodolla Annikan valmennuksessa, ja nyt mä jo istuin jättisuuren Jaken satulassa kauniilla puistopolulla. Niin, maisemissa ei täällä ollut valittamista! Tosin siihen hetkeen mennessä mä en ollut just ehtinyt ympärilleni katsoa. Hyvä kun pitkästä lennosta oltiin selviydytty, ja kisa-aamu oli jo iskenyt päin pläsiä. Mitä ihmettä mä täällä oikein tein, mähän olin ihan tavallinen hämäläinen ratsastaja. Nykissä! Puuskahdin muistellessani Annikan naurua, kun nainen oli piruuttaan ilmoittanut meidät Central Park Equestrian Festeille. Siis oikeesti. Voi taivasten talikynttilät. Mä yritin hengittää ja pitää jännityksen aisoissa. Keskity Ella... Jaken muulimaisen suuret korvat lumpsuivat laiskasti puolelta toiselle. Ruska todella oli parhaimmillaan täällä Nykissä, mutta enhän mä siihen ollut ehtinyt mitään huomiota kiinnittämään. Vasta nyt, kun maleksittiin keskuspuiston polkuja kohti kisapaikkaa, mä ehdin vähän katsella ympärillekin. Jakke kun oli ehkä maailman turvallisin kulkupeli. Ylisuuri järkäle, mutta kiltti kuin mikä, ja vieläpä tuntihevonen. Kiitin onneani ettei esteluokat alkaneet aamutuimaan, oltiin saatu edes vähän armonaikaa. Joku viuhahti ohitse rullaluistimilla biisi niin kovalla kuulokkeissa, että Jakkekin seisahtui ja jäi ihmettelemään näyn perään. Taputin jättiruunan kaulaa naurahtaen, ettei oikeasti mikään saanut tämän tyypin maata horjumaan. Oli pieni ihme, että me oltiin just siinä, keskellä New Yorkia, ja mä voisin vain nauttia hyppäämisestä. Parasta! Napautin pohkeilla ruunan kylkiä ja se huojahti uudelleen liikkeelle. Muut olivat jo menneet edeltä, Patrik halusi viedä hiukan toista maata olevan Pluton ajoissa tutustumaan mestoihin ja mun luokan toinen ratsu tuotaisiin kisahoitajajengin toimesta paikalle. Olin päntännyt reitin paksuun kallooni sen viissataa kertaa ennen kuin olin noussut Jaken satulaan, mutten ollut ihan satavarma oltiinko yhä oikealla reitillä. No, olihan tässä vielä aikaa... Maisemat pysyivät niin samoina koko ajan, samannäköiset pilvenpiirtäjät (ehtisinköhän muuten shoppailemaan tällä reissulla, hmm) ja samat puut ja samat keltaiset lehdet seurasivat joka paikkaan. Jakke puhalsi ilmaa keuhkoistaan ja pärskähti kaulaansa venyttäen. Mä päätin kerätä ohjia vähän lyhyemmäksi ja kokeilla toista polkua. Se johti jonkun aukion ohi, mutta hevosia siellä ei näkynyt. Ups. Uukkari ja risteyksestä kolmanteen vaihtoehtoon. Kello tikitti ja Jakkekin vähän töräytteli jo. Korvat kääntyilivät vähän kyseliäästi ja hevonen kohosi ryhdikkäämmäksi. Ja sitten se piirtyi näkyviin: isot bannerit, hevoskuljetusautoja ja kaukaisia hirnahduksia ja kuulutuksia. Me oltiin löydetty perille! Ihan sama miten suoritus menisi, tässä oli meikäläisille jo melkoinen suorite. Tajusin päästää keuhkot tyhjiksi. Jakke pärskähti tyytyväisenä. Taputin sen kaulaa ja mietin jo valmiiksi, miten tällekin kohta jo porukalla naurettaisiin. Hästäkvainellajutut...

Ei hyvää päivää. Mä olin juuri kavunnut uunituoreen hevoseni satulaan, ja vieläpä keskellä Nykiä. Ja koulukisoja. Siis mä, Annika Renvall, esteratsastaja suoraan Kanta-Hämeen sylämmestä. Homma oli alkanut vitsistä. Mä olin heittänyt porukalle, että huomasitteko että Nykissä järkätään jotkut isot ponipippalot tänä syksynä. Siis vitsi vitsi. Eihän me nyt sinne oikeesti lähdettäisi. Ella innostui, ja Patrik virnuili vähän salaa. Naapurin Idaa ei tarvinnut edes houkutella, kun se jo yllytti kaikkia mukaan. Once in a lifetime! Ja sitten tapahtui kauheita: Ella heitti, että ne lähtisi jos mä menisin yhden koululuokan. Siis yhden. Mun ei ollut tarkoitus vetää uudella hevosella, mutta siinä nyt vaan kävi niin että mä löysin itseni ihastelemasta Nykin keskuspuiston ruskaa Värssyn selästä. Hevosen, joka me oltiin sillä samalla reissulla haettu myyjältä Saksasta. Voi hemmettiläinen. Keräsin ohjia käsiin hermostuksesta huulta nakertaen. Hyvin se menee! Meet vaan! Sit se on ohi! Poppoon kannustushuudot kaikuivat mun korvissa ohjatessani Värssyksi ristityn orin kohti verkkaa. Noh, vois mennä huonomminkin. Tää oli sentään vaan pyhä yrjö, tää ei ollut pääluokka, tää ei ollut geepee. No okei, mulla ei olisi pää eikä rahkeet siihen edes riittäneet, hyvä jos tästä selvittäisiin hengissä. Naputin mustan kylkiä saadakseni sen liikkumaan vähän reippaammin kohti verkka-aluetta, mutta tuloksetta. Tuskanhiki valui selkää pitkin. Ei apua, enhän mä osannut edes ratsastaa tällä. Mä olin tottunut estureihin, en isoihin saksalaisiin koulumopoihin. Mitähän tästäkin tulisi. Värssy jumitti ihan keskellä kulkuväylää. Me saatiin pahoja katseita ja käsienheilutteluja osaksemme. Olin jo potkaisemassa jalustimia pois jalasta, kun jostain ilmaantui naapurin Ida, tarttui tuplaohjista ja avitti jäkittäjän pois kaikkien edestä. Värssy puhahti oikein teatraalisesti ja suostui kuin suostuikin laittamaan tassua toisen eteen. Mä helotin silti ihan tulipunaisena ja hiestä märkänä, jo ennen kuin oltiin koko radalle päästy. Mitä jos se tekisi radalla samat temput, mä häpeäisin silmät päästäni. No, onneksi voisi aina vedota siihen, että tää oli ihan uus tuttavuus, ja että se ratsu, jolla mun täällä piti startata, oli loukannut jalkansa. Oltiinpa tehty oikein hitokseen hyvä ensivaikutelma hämäläisistä hevosmiestaidoista. Ensin Ella oli myöhässä omasta luokastaan kun se oli unohtanut reitin (lupaavaa), ja nyt mä en löytänyt kaasua tästä mustasta jätistä. Vieläkö sai peruuttaa?

New York on tähän mennessä salvannut hengitykseni jo monta kertaa.

En oikein tiedä, mistä alkaisin: tukalan pitkästä matkasta, jonka aikana mietin monta kertaa enemmän tai vähemmän häkeltyneenä sitä, että jossakin koneen sisuksissa Bonnie lensi kanssani; New Yorkin hälystä, joka pitkän matkan jälkeen oli herättänyt koko matkaseurueemme lennonjälkeisestä horroksesta ja saattanut meidät jonkinlaiseen ylivirittyneeseen hotdogeja-hampurilaisia-kakkuja-tilaan, jossa ajoimme hevosautomme kanssa uskomattoman vilkkaasti liikennöityjä katuja yrittäen päättää, olisiko parempi ajaa suoraan esikaupunkien rauhallisemmille alueille vai kiertää ytimessä niin pitkään, että sopivan kulman takaa ilmestyisi kurnivan matkanälän sammuttava pikaruokapaikka; vai kaupungin etäisestä huminasta, joka jatkui yölläkin ja joka sai minut miettimään, pitikö se lisäkseni Bonnietakin hereillä.

Niin tai näin: kisapäivä on nyt alkanut. Ja vaikka olen kisannut monessa Euroopan maassa ja käynyt aikaisemminkin Amerikassa, on New Yorkissa omaa hohtoaan.

Tähyilen Bonnien selässä verryttelualueen poikki kohti katsomoa nähdäkseni, onko Manny -- meistä liekkijärveläisistä ainoa, joka ei kilpaile esteluokissa -- jo katsomossa, kuten hän on aiemmin iltapäivällä tuumannut tekevänsä. Mannyn ja minun lisäkseni Liekkijärveltä New Yorkiin ovat lähteneet Sonia, Riinis, Anton ja Valtteri. Kiitän mielessäni Hannesta ja hänen vahvaa uskoaan Seppeleen talouteen (ja varallisuuttaan, jota hän on ihailtavan runsaskätisesti käyttänyt tallin retkiin, ja käsitykseni mukaan myös saanut niillä vastapalkkioksi ainakin mitä vakainta asiakasuskollisuutta): silloin kun olin ratsastuskoulun tallinomistajana itse, olisivat tämänkaltaiset kisamatkat olleet mahdollisia ehkä vain muutamalle sponsoriratsukolle. En ole varma, onko Hannes tukenut jollain tavoilla yksityisratsukoiden, kuten Riiniksen ja Antonin, tai Ruskamäessä Cormacia pitävän Sonian matkaa, mutta ainakin tuntihevosilla ratsastaville Mannylle ja Valtterille tiedän hänen ehdottaneen jonkinlaista kisamatkatukea. Tuntuu mukavalta ajatella, että Seppeleen talous on tainnut mennä parempaan suuntaan.

Manny istuu kuin istuukin katsomossa pienen, vaaleanpunaisen donitsilaatikon kanssa ja tähyilee uskollisen näköisenä kentälle. 110-120 sentin luokassa hyppää liekkijärveläisistä lisäkseni vain Valtteri, joka ravaa jo asiantuntevan näköisenä verryttelykentän toisessa laidassa Siriuksella. En voi olla luomatta häneen uutta ihailevaa katsetta. Valtteri on kasvanut vuosien aikana niin taitavaksi ja niin varteenotettavaksi kilparatsastajaksi, että minun on välillä vaikea muistaa, kuinka hän vielä muutamia vuosia sitten oli leikkiä laskeva ja ehkä aavistuksen liian huolettomalta vaikuttava rämäpää, joka hyppäsi vatsanpohjaa kouraisevan rohkeasti, mutta siinä vaiheessa vasta väläytteli loistavaa estesilmäänsä ja tasapainoaan. Nyt, nostaessaan Siriuksella laukan ja kääntäessään ison tumman hevosen verryttelyesteelle, Valtteriin näyttää tulleen uutta vakavuutta. Jos en tuntisi häntä paremmin, ajattelisin sen johtuvan vain kisajännityksestä, mutta olen nähnyt häntä Seppeleessä riittävän usein riittävän vaihtelevina kellonaikoina tietääkseni, että samat synkät juovat ovat ilmestyneet hänen suupieliinsä myös silloinkin, kun minä en ole huomannut niille mitään selkeää syytä.

Luokka on suuri, siinä on nelisenkymmentä ratsukkoa. Ihailen sitä, miten hyvin verryttely on järjestetty: kenttä ei tunnu lainkaan täydeltä verryttelevistä ratsukoista huolimatta, ja siirtymät radalle sujuvat niin sujuvasti, että väittäisin niitä harjoitelluiksi jos en tietäisi, etten itse ainakaan ole osallistunut kyseisiin harjoituksiin. Bonnie kääntelee uteliaana korviaan ravatessaan verryttelykentän pitkää sivua pitkin. Se ei ole enää vuosiin juurikaan reagoinut kisapaikkojen yleiseen hälinään, mutta vähän matkan päästä kuuluva New Yorkin liikenteen melu tuntuu tekevän siitä tavanomaista tarkkaavaisemman. Ymmärrän kyllä Bonnieta, onhan suurin osa kilpailuista yleensä jonkinlaisessa rauhallisessa katveessa vähintään lähimmältä liikenteeltä.

Vilkuilen uteliaana ympärillämme lämmitteleviä ratsukoita samalla, kun käyn mielessäni lähtölistaa, jota olen tankannut uteliaisuuttani edellisenä iltana. Minulle aiemmin tuntematon romanialaisratsastaja Elena Ionescu lämmittelee vähän matkan päässä toisella kuvankauniista arabeistaan -- tunnistan hänet ruunikonkimosta ratsusta, joka tanssahtelee rodulleen ominaisin kevein askelin pääty-ympyrällä. Tuttuun tapaani olen pitänyt silmäni auki luokkaan osallistuvien ponien varalta (tunnen toisen samalla tasolla kisaavan poniratsukon nähdessäni vatsanpohjassani aina pienen hypähdyksen, jossa sekoittuvat ilo samaan koulukuntaan kuulumisesta ja tervehenkinen kilpailuhenkisyys), ja ilahdun huomatessani, että verryttelykentän aidan ulkopuolella talutetaan juuri piirtopäistä rautiasta newforestinponia, joka kaiken järjen mukaan on hypännyt radalla juuri hetkeä aikaisemmin. Ponin ohjia pitelevä tummatukkainen nainen juttelee kättään hyväntuulisesti heilutellen vierellään kulkevalle toiselle naiselle, joka ojentaa vesipullon ja taputtaa häntä kevyesti olalle.

Bonnie nostaa allani pyörivän laukan ja pärskähtää muutaman kerran. Se on tuntunut koko aamun kevyeltä ja hyvältä, juuri sellaiselta, kuin kisapäivänä toivonkin. Olen tänä aamuna kiittänyt useammankin kerran sitä, että minulla on taustallani kisarutiinia jo niin pitkältä ajalta: olen tunnistanut olevani niin jännittynyt, että toisissa olosuhteissa se olisi takuulla voinut vaikuttaa negatiivisesti suoritukseeni. Sen sijaan olen koettanut keskittyä pitämään hauskaa. Lähtölistaa tutkiessani olen huomannut, että samassa luokassa kisaa suomenhevonen, ja koko aamun olen tehnyt parhaani bongatakseni kisa-alueelta ehdan liinaharjaisen suomalaisen. Olen päättänyt jo etukäteen pitää sille mielessäni peukkuja.

Suomenhevosta ei kuitenkaan ole näkynyt. Sen sijaan verryttelykentälle päästetään uusi joukko ratsukoita, minkä tiedän kielivän siitä, että minun ja Bonnien vuoro lähestyy. Käännyn vilkaisemaan hirveän kaunista liinaharjaista trakehneria, joka näyttää varusteissaan somalta kuin karamelli, ja sen perässä uteliaasti ympärilleen vilkuilevaa maksanrautiasta sukkajalkaa. Sitten puhallan keuhkoni tyhjiksi ja istun syvemmälle satulaan.

Tiedän, mitä minun tulee tehdä. Ensin: nuo muutama hassu lämmittelyeste, joiden puomit kiiltävät kentän kohdevaloissa epäluonnollisen valkoisina.

Sitten: tuo rata.

Radan jälkeen olen hengästynyt ja ylikierroksilla, melkein samalla tavalla kuin silloin, kun lentokoneemme oli juuri laskeutunut New Yorkiin. Laskeudun Bonnien selästä heti kentän ulkopuolella, vedän ohjat sen kaulalta ja naksautan kypärän leukahihnan auki. Ada kiiruhtaa luokseni juuri, kun olen ehtinyt alkaa vilkuilla ympärilleni löytääkseni vesipisteen jostain.

"Ihan mahtavaa", Ada sanoo -- hengästyneenä hänkin -- kun ojentaa minulle pullon vettä. Sujautan ohjat hetkeksi kyynärvarteeni samalla, kun avaan pullon ja juon pitkän kulauksen. Vesi on kylmää, kenties juuri jääkaapista otettua.

"Tuntuu kuin olis ollut leffan kuvauksissa", sanon, enkä voi olla nauramatta vähän. Ada hymyilee ja nyökkää. Hän ravistelee käsivarreltaan auki sinisen kisatakkini, jonka on tuonut mukanaan vesipullon kanssa, ja ojentaa sen minulle. Vedän takin päälleni, mutta jätän vetoketjun auki.

"Siltä se näyttikin", hän sanoo. "Ja siltä täällä näyttää muutenkin, noin niin kuin yleisesti. Haluutko taluttaa Bonnieta, vai otanko mä sen?"

Työnnän käteni Bonnien harjamartoon ja rapsutan sitä.

"Mä taluttelen sitä hetken", sanon. "Mun täytyy varmaan tasata hengitystä hetki joka tapauksessa."

Ada nyökkää.

"Jos sä tuot sen jaballe, kun oot valmis", hän ehdottaa, luo minuun vielä yhden kannustavan hymyn ja katoaa sitten väkijoukkoon.

Kultainen Ada! Miten onnellinen olenkaan, että minulla on groomina juuri hänenkaltaisensa ihminen.

Muutama ratsukko meidän jälkeemme on mennyt minulta täysin ohi. Tähyillessäni väkijoukon yli jälleen verryttelykentälle -- polttopisteeseen, jonka seuraaminen tuntuu paljon vähemmän stressaavalta kuin itse kisakentän tapahtumien seuraaminen -- bongaan vielä yhden ponin. Voikko ratsuponi nostaa juuri laukan ja painuu kentän kulmassa niin matalaan käänteeseen, että tunnen kouraisun vatsanpohjassani. En muista ponin nimeä ulkoa, enkä ole varma olenko nähnyt sitä ennen, mutta tiedän kuin salamaniskuna: tuo upea poni on takuulla meille vastus, enkä osaa sanoa olenko innoissani vai jännityksestä kauhuissani siitä, että kisaamme samassa luokassa.

Minun täytyy myöntää, että varsinaisen luokan ihastukseni huomaan kuitenkin vasta siinä vaiheessa, kun olen talutellut Bonnieta jo niin pitkään, että sekä ponin hengitys että oma hakkaava sydämeni ovat tasaantuneet. Aivan luokan loppupuolella verryttelykentälle ravaa mitä hurmaavin ruunikko tobianotamma, joka ensimmäisellä verryttelyesteellä laukkaan siirtyessään näyttää ampaisevan niin lujaa liikkeelle, että melkein yllätyn, kun katsomo ei siirrä huomiotaan radalla suorittavasta ratsukosta siihen ja kohahda. Kaivaessani puhelimen kisatakkini taskusta minun tekee mieli voihkaista ihastuksesta, kun huomaan  hevosen nimen. Barbie de Lux! Tobiano on niin hieno ja hurmaava, että minun on pakko lopulta riistää katseeni siitä, jotta ehdin viedä Bonnien hetkeksi jaba-alueelle lepäämään ja juomaan ennen seuraavan luokan alkua.

Jaba-alueella kohtaan Riiniksen, joka seisoo puoliovensa yli kurkistelevan Snegurkan karsinan kohdalla ja pyörittää juuri hiuksistaan siistiä punaista nutturaa. Riiniksen suu on täynnä pinnejä, joten hän tyytyy vain nyökkäämään huomatessaan minut.

"Tsemppiä radalle", toivotan iloisesti.

"Kiitos", Riinis luultavasti mutisee vastaukseksi, vaikka pinnien takia en olekaan asiasta aivan varma.

Ada odottaa jo meitä muutaman jaban päässä loimia viikaten. Bonnien tunnistaessaan hän laskee puolittain viikatun loimen jaban ovelle ja vetää sen auki. Bonnie pärskähtää ja huokaa, kun vien sen jabaan ja käännän sen kohti ovea.

"Kauanko seuraavaan luokkaan on", Ada kysyy. Vedän hihaani ylemmäs ja vilkaisen rannekelloani.

"Puolisen tuntia luokan alkuun", vastaan. "Meidän vuoro on ensimmäisen kolmanneksen alkupuolella."

"Eli vajaa tunti aikaa levätä", Ada summaa. Nyökkään samalla, kun vedän kypärän päästäni ja nostan sen roikkumaan jabaoven koukkuun.

Bonnie pärskähtää ja huokaa tyytyväisenä, kun astun karsinaan ja löysään sen satulavyötä.

Vajaan tunnin kuluttua olemme jälleen lämmittelemässä.

120-130 sentin luokka jännittää minua etukäteen huomattavasti enemmän kuin 110-120 senttiä. Vaikka olen hypännyt Bonniella viimeisimpien kisavuosien aikana useammankin kerran myös kolmeakymppiä, ovat radat aina tietynlainen oma voimannäytöksensä. Kolmekymppiä on ollut aina korkeus, jota etukäteen pelkään ja jolta en oleta niin varmoja tuloksia kuin kahdestakympistä, mutta joka hyvin mennessään huumaa minut niin, että en malta olla osallistumatta luokkiin uudelleen. Bonnielle korotus ei kaikeksi onneksi ole ollut niin merkittävä kuin olen vielä tiukasti kahdessakympissä pysytellessäni ajatellut. En usko, että 130 sentin ottaminen vakituiseksi kisakorkeudeksemme toimisi, mutta satunnaisena herkkuna meistä molemmat nauttivat siitä.

Kolmenkympin lähtölistoja olen tarkastellut (ehkä juuri jännityksestä johtuen) vielä tarkemmin kuin kahtakymppiä. Pilvi Bask hyppää kauniilla irlanninpuoliverisellään ja heilautan hänelle kättäni, kun ratsastamme toistemme ohitse, minä matkalla verryttelyyn ja hän jo pois radalta. En osaa tulkita hänen ilmeestään, kuinka rata on mennyt. Pilvi on tullut tutuksi näyksi Seppeleessä cup-osakilpailujen aikaan, ja pistän mieleeni, että kävisin jututtamassa häntä luokkien jälkeen. Muistelen, että hänen ei majoitu kovinkaan monen jaban päässä Bonniesta.

Verryttelykentälle päästyämme en voi olla ihailematta hurmaavaa marwaria, joka verryttelee meidän kanssamme samassa ryhmässä ja leiskauttaa esteiden yli niin, että en osaa sanoa, haluaisinko mieluummin huokaista ihastuksesta vai voihkaista jännityksestä. Olen tunnistavinani, että hevosen selässä istuva ratsastaja kuuluu Kozlovien tiimiin. Pohdin, mahtaako Riinis tuntea häntä. En ole onnitteluja lukuun ottamatta juurikaan ehtinyt puhua hienosta tilaisuudesta, jonka Riinis on Kozlovien sponsoriratsastajana saanut -- kaikkien Riiniksen hevoshuolien jälkeen olen kuitenkin iloinen, että nyt hänellä on Snegurkan myötä ainakin jonkinlainen, toivottavasti mahdollisimman pitkään pysyvä kiintopiste hevosmaailmassa.

Poneja ei tässä luokassa Bonnien lisäksi ole ainuttakaan. Puoliverisiä sen sijaan riittää: kauniisti suittuja ja sykeröityjä puoliverisiä kiiltävine satuloineen ja lautasille harjattuine shakkiruutuineen, puoliverisiä niin puhtaanvalkoisin pintelein että epäilen suojien olevan suoraan paketista, puoliverisiä jotka seisovat jalonmuotoiset päät korkealla ja höristävät uteliaina korviaan, puoliverisiä jotka steppaavat ratsastajiensa alla, tai ponnistavat esteiden ylitse niin, että hiekka ropisee, tai tiputtelevat suupielistään valkoista vaahtoa ryntäilleen, yksinkertaisesti niin kauniita ja sporttisia puoliverisiä, että sisälläni melkein humisee, kun katson niitä.

Tällä kertaa lämmittely tuntuu sujuvan paljon nopeammin kuin 110-120 sentin luokassa. Ehkä Bonnie ja minä olemme jo vetreämpiä kuin aamulla, ehkä jännityksestäni on kadonnut kirkkain terä -- oli niin tai näin, meidät kuulutetaan radalle juuri sinä hetkenä, kun ensimmäisen kerran mietin, että pian verryttely alkaa riittää. Sydämeni alkaa jälleen hakata kiihkeämmin, kun ravaan Bonniella kentän päädyssä odottaen Mary Cannayn ja hanakasti maata polkevan Dullahanin suoritusta.

Ja sitten -- me hyppämme.

Radan jälkeen Ada on jälleen odottamassa meitä heti portin toisella puolella. Liu'un alas Bonnien selästä ja tällä kertaa ojennan ohjat Adalle samalla, kun hän antaa vastalahjana minulle sinisen kisatakkini.

"Sekin meni tosi hyvin", Ada sanoo kannustavasti. "Mä hain meille vähän syötävää, se on foliossa jaballa. Se pysyy varmaan lämpimänä siihen asti, että kävelytetään Bonnie."

Kuljemme ympäri tallialuetta Bonnieta jäähdytellen. Kohotan katseeni kohti ympärillämme huikaisevan korkeana kohoavia pilvenpiirtäjiä ja yritän käsittää, että todella olemme täällä, New Yorkissa. En ole koskaan ennen nähnyt kerralla näin monta pilvenpiirtäjää, ja tässä vaiheessa, kun kisapäivän kiire tuntuu jo takaraivossa, alkavat ne näyttää sadunomaisilta, lähestulkoon epätodellisilta rakennelmilta jostain toisesta todellisuudesta. Mietin, seisookohan joku pilvenpiirtäjäasunnossaan ikkunansa edessä, kenties salkku eteisessään odottaen tai take away -mukia käsissään pyöritellen, ja katselee Liberty-areenan esteratsastuskilpailua.

Suuntaamme kentän liepeille siksi aikaa, kun Valtteri ja Riinis hyppäävät ratansa peräjälkeen. Mannykin istuu yhä uskollisesti paikoillaan katsomossa ja kohottaa kätensä nopeaan vilkutukseen, kun hän huomaa kentän yli meidän tiirailevan hänen suuntaansa. Vilkutan takaisin. Niin tutun hahmon kuin Mannyn näkeminen tuntuu korostavan sitä, miten vieraalta ja uudelta kaikki ympärillämme tuntuu. Mietin, mitäköhän Bonnie ajattelee tapahtuneen: se on astellut Helsingissä kummalliseen putkihuoneeseen, ja pitkällisen tärinän jälkeen astellut putkesta ulos paikassa, jossa talot kasvavat korkeampina kuin mikään, mitä se on ehkä ennen nähnyt. Liekkijärven alkutalvi lumisine aamuineen, rauhallisesti aamukauroja jakavine Pyryineen ja lumiponeja Seppeleen pihaan rakentavine tuntiratsastajineen tuntuu olevan hyvin kaukana.

Ada on ollut oikeassa sanoessaan, että jaban luona odottava ruoka on pysynyt lämpimänä foliossaan. En tiedä, millaisia temppuja hän on expoalueella tehnyt löytääkseen sieltä parhaimmat herkut, mutta olen kiljahtaa onnesta, kun raotan folion reunaa ja haistan makeansuolaisen kastikkeen tuoksun. En ole varma, mitä ruoassa tomaattisen kastikkeen ja kuskusin lisäksi on, mutta se maistuu taivaalliselta. Bonniekin on saanut ohuen verkkoloimen ylleen ja työntänyt päänsä heinäkasaan, jonka Ada on sille heittänyt. Se rouskuttaa tyytyväisenä kisanjälkeisiä eväitään samalla, kun minä ja Ada syömme.

"Mä en tiedä mitä tekisin ilman sua", huoahdan, kun rasia on tyhjä ja olemme Adan kanssa käyneet lajittelemassa sen folioineen kierrätyspisteellä. Pujottelemme jaba-alueen poikki kohti katsomoa. Minusta tuntuu, että (mikäli se ylipäätään edes on mahdollista) ruuhka jaba-alueella on vain pahentunut sinä aikana, kun olemme syöneet. Päivän viimeiset luokat ovat aamupäivän luokkia isompia, ja ellen aivan väärin laske, myös ratsukkokohtaiset tiimit tuntuvat sisältävän vähintään yhden stressaantuneen henkilön enemmän kuin monella aiemmin iltapäivällä kisanneella.

"Onkohan Anton ehtinyt jo ratsastaa", tuumin, kun pujottelemme ulos jaba-alueelta. Yllätyn huomatessani, miten täysinäinen vähän matkan päässä kohoava katsomo on jo. Manny on urhoollisesti yrittänyt pitää meille paikkoja eturivissä levittämällä donitsilaatikkonsa ja takkinsa viereisille penkeille, mutta näyttää vajonneen oman penkkinsä syleilyyn kuin jonkinlaisena lauhkeana anteeksipyyntönä siitä, että on rikkonut kirjoittamatonta sosiaalista sääntöä. Riinistä ja Valtteria ei näy vielä missään.

Ada ottaa puhelimensa esiin ja vastaa hetken kuluttua:

"Tässä on vielä pari välissä."

Ilahdun, sillä haluan ehdottomasti päästä näkemään Antonin ja Peben suorituksen. Katsomoon kiemurteleva jono kuitenkin tyssää juuri, kun Anton ratsastaa radalle valmistautumaan ja edellinen ratsastaja aloittaa. Hetken ehdin jo luulla, että emme näe Antonia ollenkaan (jäämme jonoon jumiin harmillisen betonipylvään kohdalle niin, että se estää meiltä juuri ja juuri näkyvyyden kentälle), mutta juuri kun Anton kuulutetaan, jono liikahtaa eteenpäin. Joudumme Adan kanssa seuraamaan rataa samalla, kun matelemme penkki kerrallaan eteenpäin, ja ehdimme Mannyn kohdalle juuri, kun yleisö puhkeaa aplodeihin Antonin suorituksen jälkeen.

"Haluatteko donitsit", Manny kysyy kerätessään rasiaansa ja takkiaan penkeiltä.

"Kiitos", sanon, ja Adakin kurottaa ottamaan jähmettyneellä sokerimassalla kuorrutetun rinkilän Mannyn rasiasta. Donitsi on tahmeaa ja hirvittävän hyvää -- olen nähnyt expoalueella, miten pitkä jono tälle nimenomaiselle hittikojulle on ollut ja lähetän hiljaisen arvostavan ajatuksen Mannylle siitä hyvästä, että hän on jaksanut jonottaa.

Vaivumme katsomossa miellyttävään kisahuumaan. Bongailemme vuoron perään kiinnostavia hevosia -- mielettömän kaunis Ceethreepio, jolla on C-kirjaimen muotoinen läsi, riemastuneen oloinen Yummylicious Mangotango Solo, jonka nimi saa meidät katsomossakin riemastumaan ja toistelemaan sitä niin, että sanat menevät sekaisin, iso raamikas ruunikko, jonka nimi menee minulta ohi, mutta joka tiputtaa puomin viimeisellä esteellä ja pelästyy yleisön pettynyttä huokaisua niin, että on vähällä pudottaa ratsastajansa, sekä Quesnelia, jonka liitoa Juuso Sherman selässään tuijotan mykistyneenä. Näen Riiniksen ja Valtterin luokan loppupuolella katsomon portilla ja koetan viittoa heille, mutta he eivät näytä huomaavan minua. Mietin, mahtaako Sonia olla Peben karsinalla odottamassa Antonia, vai istuuko hän jossain katsomon kilpahumussa jännittämässä puolisonsa sijoitusta.

On helpottavaa, ettei meistä liekkijärveläisistä kukaan kisaa päivän viimeisessä luokassa. Siinä vaiheessa, kun 140-150 sentin luokka alkaa, olen niin voipunut kaikesta jännittämisestä ja taputtamisesta, että en haaveile mistään niin paljoa kuin hotellihuoneesta ja siitä ihastuttavasta tiedosta, että siellä on kylpyamme ja pitkä rivi erilaisia vaahtokylpypulloja.

"Haluatteko käydä syömässä jossain tän jälkeen", Manny kysyy, kun Riinis on tekstannut lähtevänsä hotellille ja olemme yhteistuumin tulleet siihen tulokseen, että päätyisimme pian samaan.

"Mä haluan", sanoin, "kunhan oon lionnut ensin ehkä tunnin ammeessa."

"Pidetään parin tunnin tauko", Ada ehdottaa, "käydään katsomassa, että hevoset on ok ja mennään sitten syömään? Mun mielestä siinä hotellin ala-aulassa oli kivan näköinen ravintola."

Manny ja minä nyökkäämme.

New York ei vaikuta nukahtavan, vaikka meitä nukuttaa. Päinvastoin: se tuntuu aivan kuin imeneen meistä energiaa ja sykkivän edelleen, energisenä ja kiivaana, kuin se riemuitsisi yhtä paljon siitä, että on olemassa kuin siitä, että juuri me olemme nauttimassa sen antimista juuri tänään.

NEW YORK CALLING!

“Ei hitto… mihinköhän ihmeeseen mä oon onnistunut jättämään mun hanskat?” Maverick mutisi kaivellen vimmatusti taskujaan Central Parkin lämmittelykentällä, jonka ympärillä tuntui kuhisevan porukkaa. Pojan vierellä seisova Polina mutusteli kuolaintaan. Tamman korvahupun suojaamat korvat kääntyilivät eri suuntiin propellin lailla, kun se katseli uteliaana ympärillä parveilevia ratsukoita.
“Sä voit lainata kyllä mun hanskoja, jos sun omat on hukassa”, Hayleyn värikäs hiuspehko ilmestyi näkyviin Polinan kaulan alta. Vaaleansinisissä silmissä oli vilpitön katse, kun tyttö kurottautui ojentamaan vaaleita nahkahansikkaitaan kohti Maverickia.
“Hayley, you’re such a sweetheart, but I don’t think those would fit in my hands”, Maverick naurahti hyväntahtoisesti ja nosti referenssiksi ilmaan kätensä, joka oli mahdollisesti kaksi kertaa isompi kuin sirorakenteisen Hayleyn.
“Ai niin, totta”, Hayley hymähti. Maverick oli huomaavinaan kevyen punan, joka kerkesi tavoittaa tytön kasvot, ennen kuin ne hävisivät näkyvistä Hayleyn kadotessa takaisin Polinan toiselle puolelle.

Maverick oli juuri avaamassa suutaan, kun hän tunsi jonkun koputtavan itseään olkapäälle. Kääntyessään ympäri hänen näkökenttäänsä ilmestyivät ensimmäisenä hansikkaat. Sitten Kansas Bond, joka heilutteli kyseisiä hansikkaita vain senttien päässä Maverickin naamataulusta.
“Okay Cinderella, I don’t know why I’m doing this, but take these”, mitä ilmeisemmin edeltävän keskustelun kuullut Kansas huokaisi. Maverickin miettiessä yhä, oliko poika tosissaan, Kansas nyökkäsi kohti hanskoja tehostaakseen kehoitustaan.
“Oh my bad. These are not Burberry or anything, so—”
“Thanks bro”, Maverick keskeytti Kansasin lauseen ja tarttui kissapipon roikottamiin hanskoihin niin nopeasti, että Kansasin kasvoille nousi huvittunut virne.
“I owe you one”, Maverick loihti kasvoilleen kiitollisen hymyn ja osoitti sen Kansasille.
“I’ll remember that”, Kansas huikkasi iloisena ja ennen kuin Maverick kerkesi vastata, marssi pipopää jo takaisin aidalle, johon se oli vain hetkeä aiemmin nojaillut.

“Ready?” Hayley kurkki Maverickia jälleen Polinan takaa.
“Yeah! I guess so”, Maverick mutisi vedettyään saamansa lainahansikkaat käteensä ja käännyttyään takaisin hevosensa puoleen. Yhdellä sujuvalla liikkeellä poika ponnisti itsensä hevosensa satulaan samalla, kun Hayley tasapainotti kuormaa painamalla vastakkaisen puolen jalustinta.
“Hyvin se menee”, Hayley hymyili varovasti huomatessaan Maverickin jännittyneeksi muuttuneen ilmeen. Satulasta käsin poika tuli varsin tietoiseksi suuren kilpailuareenan ja sen yleisön koosta.
“Toivotaan niin. Kiitos Hayley”, Maverick soi tytölle pienen hymyn, ennen kuin Hayley vetäytyi Kansasin seuraan aitojen toiselle puolelle.
“Eipä tässä muu auta kuin ruveta ratsastamaan”, Maverick mutisi itsekseen, korjasi ryhtiään ja pyysi sitten Polinan liikkeelle.

* * *

Maverick kiitti onneaan siitä, että hän oli varannut lämmittelyyn tarpeeksi aikaa. Polina tuntui olevan alkuun kaikkea muuta kuin rehellisesti ohjan ja pohkeen välissä. Tamma oli täynnä energiaa, kun se kipitteli Maverickin apuja karkuun hiekkakentälle muodostunutta uraa pitkin ravatessaan. Toiminta ei ollut tammalle mitenkään tavatonta — ennemminkin tavanomaista, ja etenkin niissä tilanteissa, kun ympärillä tapahtui kaikkea jännää, mitä Polinan mielestä olisi ollut supermielenkiintoista jäädä kyttäilemään.

Pitkäjänteinen asenne sekä lukemattomat pohkeenväistöt ja avotaivutukset tuottivat kuitenkin tulosta, eikä Polina tuntunut yhtään pöllömmältä siinä vaiheessa, kun kisa-areenalle kuulutettavat ratsukot alkoivat lähestyä numero numeroltaan heidän vuoroaan. Poistuessaan lämmittelykentältä kohti Liberty-areenaa, Hayley heitti aidan laidalta vielä viimeiset tsempit ratsukolle. Vieressä norkoileva Kansas näytti peukkua Maverickin edellä tummanpuhuvalla hevosella ratsastavalle Mikaelille ja kääntyi sitten katsomaan Maverickia, jolle tämä virnistäen vinkkasi silmää.

I’ll remember that. Kansasin sanat ujuttautuivat takaisin Maverickin mielensopukoihin. Se oli vitsi, olihan? Kansasin ollessa kyseessä Maverick ei tosin voinut olla siitä aivan varma. Juuri nyt hän ei kuitenkaan halunnut ajatella asiaa, vaan pyrki ravistelemaan häiritsevän ajatuksen mielestään.

“Seuraavaksi radalle valmistautuu numero 87, Maverick Millan ja Polina”, sanat saivat Maverickin sydämen hypähtämään rinnassa. Adrenaliini virtasi kehossa. Tämä oli sitä, mitä hän rakasti. Urheilukisojen tuntu, yleisön kannustus ja suurkaupungin iso kisa-areena.

Game mode 󾓶 On 󾓶

Siitä oli pitkä aika, kun Julian oli viimeksi tuntenut olonsa niin kotoisaksi. Kun muut tiimin jäsenet ihmettelivät silmät pyöreinä taivaanrantaan piirtyviä pilvenpiirtäjiä ja kauhistelivat tasaista taustamelua, johon sekoittui liikenteen kohina, taksien torvien tööttäily ja puheensorina, Julianista niissä oli jotain lohdullista ja jopa rauhoittavaa. Vaikka jetlag oli iskenyt paljasjalkaiseen newyorkilaiseen yhtä kovaa kuin ruotsalaiseen ja norjalaiseen kollegaankin, se ei tuntunut Juliania tänään haittaavan. Tätä kilpailumatkaa mies oli odottanut jo pitkään.

Y2K Ion, tuttujen kesken ihan vaan Tuho (Julianin kavereita nauratti kun hän käänsi orin suomenkielisen lempinimen heille kertoessaan kilparatsuistaan) suhtautui Central Parkin Liberty-areenaan aivan yhtä käytännöllisesti kuin muihinkin kilpailupaikkoihin. Ei ori huomannut, että tämä kilpailu oli Julianille tärkeä. Ehkäpä kaikkein tärkein tällä kaudella. Ja toisaalta saattoi olla onni, ettei alati kasvava hermostuminen (tai innostunut jännitys, kuten mies itselleen ankarasti vakuutti) tarttunut Julianista Tuhoon. Auttoi, kun edes toinen ratsukosta piti päänsä kylmänä.

Kilpailupäivä eteni niin kuin kilpailupäivät yleensä. Hukkapuron tiimi toimi kokeneesti ja jokainen tiesi paikkansa ja aikataulunsa. Julian ei ollut ratsastanut tallin listoilla vielä kovin pitkään, mutta hän oli tyytyväinen. Vaikka talli olikin enemmän tunnettu kouluratsastuspuolelta, oli sieltä löytynyt Julianille kilpailukäyttöön kaksi todella upeaa esteratsua. Näistä Tuho oli erityisesti Julianin mieleen järkevänä, mutta kuitenkin sopivan energisenä hevosena. Jos se oli vaatinut Suomeen muuttamista, että pääsi ratsastamaan tällaisella hevosella tällaiselle areenalle, Julian olisi valmis tekemään saman ainakin sata kertaa uudestaan. Vaikka ei ehkä marraskuussa… New Yorkin marraskuu voitti Hukkavaaran marraskuun mennen tullen.

Lopulta pitkän päivän edetessä koitti odotettu hetki, jolloin Julian sai ratsastaa Tuhon areenalle yleisömeren eteen. Mies tiesi, että hänen pitäisi sulkea mielestään pois kaikki muu ja vain keskittyä tulevaan suoritukseen. Tuho oli tuntunut hyvältä verryttelyissä ja Julianilla oli täysi luotto siihen, että ori hoitaisi hommansa, kunhan vain hän itse onnistuisi. Vaikka Julian tiesi, ettei hänen pitäisi tehdä niin, mies antoi ajatuksensa harhailla ja katseensa kiertää katsomoita, kunnes lopulta hän löysi etsimänsä. Erinomaisilla (ja aivan naurettavan kalliilla) paikoilla, niin lähellä että Julian saattoi hymyillä heille ja nyökäyttää kevyesti päätään oli hänen parhaat ystävänsä, jotka lähinnä kuumeisesti odottivat, että Julian hoitaisi päivätyönsä pois alta ja ehtisi lasilliselle vielä ennen lentoa takaisin Suomeen. Ja äiti. Julianin hymy leveni ja mieli rauhoittui, kun hän hetkeksi tavoitti lempeiden, harmaiden silmien katseen. Ikuisuus sitten äiti oli kannustavasti istunut katsomassa, kun hän ravasi lihavalla ponilla maapuomien yli ja kutsui sitä esteratsastukseksi. Tänään hän saisi näyttää äidille, mitä esteratsastus todella oli.

Spike kopistelee tasaisessa tahdissa kadun vartta pitkin kun he siirtyvät aamutuimaan Blairmont Riding Academyn tiloista kohti Keskuspuistoa. Lehdet tippuvat yksi toisensa perään maahan oranssin ja punaisen sävyissä, niistä yksi leijailee olemattomassa tuulessa suoraan Spiken otsatukan päälle ja siitä on pakko pysähtyä ottamaan yksi muistoksi, vaikka Cooper hoputtaakin jo laittamaan jalkaa toisen eteen. Nouseva aurinko kurkistelee varovasti pilvenpiirtäjärivien välistä ja maalaa koko hevosen lämpimällä sävyllä. Se on niin rauhoittava näky, että tuleva kilpailukoitos ei pääse edes jännittämään Harperia. Toki kiirekin on ollut sen verran megalomaaninen, ettei sellaiseen olisi ollut aikaakaan.

Kolmien liikennevalojen jälkeen liikenteen hälinä laantuu ja muuttuu kilpailualueen sorinaksi. Se on ihan oma maailmansa keskellä kaupunkia; ruokakojut alkavat availla luukkujaan expoalueella, lanauskone kaartaa viimeisen kierroksensa kentän halki ja ympäri maailmaa saapuneet ratsukot valmistautuvat suorituksiinsa. Välillä kuuluu hevosten hirnuntaa, mutta päällisin puolin oli vielä suhteellisen rauhallista, vaikka ihmisiä onkin saapunut paikalla jo sankoin joukoin katsomoa täyttämään.

Mutta vaikka miten sitä pyöritteli omaksi edukseen, on tästä tulossa iso päivä ja jos teholeirin estevalmentajaan on luottaminen, he voisivat kokeilla Spiken kanssa myös seuraavaa tasoa esteillä sikäli mikäli aiempi rata menisi maaliin. Sitä ennen on kuitenkin selvitettävä westernluokat.


"Ladies and gentlemen, welcome to the Central Park Equestrian Festival! Today, we gather to witness world-class performances as the best riders from around the globe compete right here in the heart of Manhattan. We hope you enjoy a day of excitement and excellence!"


Verryttelyalueen laitamilla Harper antaa kuolaimia kalistelevalle pilkkupehvalle viimeiset lahjuksensa (sokeripaloja kouran täydeltä) ja asettaa jalkansa jalustimeen. Spike kohottaa päätään hieman kun tyttö ottaa painoa jalustimelle ja sitten se ryökäle menee ja ottaa vielä varaslähdönkin.

"Whoa-whoa, Spike", Cooper henkäisee ja tarttuu nopeasti ruunaa ohjista. "Not so fast, boy."

"Se on ihan ihmeellinen taas."

"Mä lupaan sulle viikon loman jos voitat, ihan näin meidän kesken...", poika kuiskaa yhden pilkun koristamaan korvaan.
"Sä lupaat?"
"Hei, tsot-tsot-tsot - poikien juttuja."

"Spike taitaa tietää, et nyt kisataan", Harper mutisee ja asettaa stetsonin paremmin päähänsä. "Onkohan mun parempi verkata siltä nää pöllöenergiat pois vai säästellä niitä loppupäivän luokkia varten?"

"Teet miten parhaaks näät", Cooper naurahtaa ja vetäisee satulavyön viimeisen kerran tiukalle. "Menkääs nyt lämmittelemään, te ootte aika luokan alussa. Mä haen sulle limua sillä välin, niin saat heti vetää lisää polttoainetta westernin jälkeen."

"Kiitti", Harper vastaa, samalla kun viileässä ilmassa kylmenneet sormet rummuttavat ohjien nahkapintaa. Ehkä ihan pikkupikkuisen jännittää sittenkin, mutta sitä ei enää ääneen sanota, kun on jo kovaan ääneen paukuttanut kaikille, ettei kisaaminen jännitä enää laisinkaan.


"This incredible event is made possible by our partners and sponsors, like Equestrian Gear and Western Visions Magazine, whose support ensures we can bring you today’s thrilling competition. A big thank you to them for making this day possible!"


Ympärillä on paljon tuntemattomia kasvoja, mutta myös paljon tuttujakin. Kuin tyhjästä ilmestynyt Antonio lipuu ohitse maata sitovan laukan siivittelemänä ja poika itse näyttää olevan täysin tietämätön ympäristöstään – hän nojaa hieman taaksepäin, mukailee vaivattomasti Nicolon liikkeitä ja antaa sille täysin huomaamattomia apuja. Pojan katse pysyy herkeämättä hevosen korvien välissä, ihan kuin maailmassa ei olisi mitään muuta kuin he ja tämä hetki. Harperia kummastuttaa se, että jotenkin se siLeNt mOthErFuCker on taas saanut itsensä ilmoitettua isoihin karkeloihin ilman, että on siitä kellekään vihjannut, ihan kuten Power Jumpinkin kohdalla.

Hälinässä Harper ei heti huomaa, kun joku lähestyy häntä, ja ennen kuin hän ehtii edes kääntyä katsomaan, tutun kuuloinen ääni kantautuu hänen korviinsa.

"Näin me törmäämme taas."

Harper kohottaa katseensa Spiken selässä, pyytää sen pysähdyksiin ja kääntää päätään. Se on Luke Tanner. Western Vision Magazinen moguli. Miehen tumma katse osuu suoraan Harperiin, eikä voi erehtyä kenelle hän puhuu, ja Harper voisi vaikka vannoa Tannerilla olevan sama puku päällään kuin edellisellä kerralla heidän kohdatessa Westernweekeillä.

Tannerin lähestyessä Spike kuopaisee etujalalla ja sen etuosa kevenee hetkellisesti.

"Näköjään", Harper myötäilee Spiken liikettä ja vastaa sävyllä, mikä ei varsinaisesti ollut kaikkein ystävällisin, mutta ei myöskään mikään suora hyökkäys.

"Uskon, ettette oo vieläkään muuttaneet mieltänne sponsoridiilistä. Sääli", mies vastaa lipevän pehmeästi, alkaa hymyillä ja kohottaa kätensä silittääkseen Spikeä, mutta Spike väistää sitä kuin ruttoa. Siitä huolimatta paksut sormet tavoittavat hevosen kaulan ja toisella kädellä hän ottaa ohjista kiinni. "Aika hyvä hevonen sulla. Taitava monessa lajissa."

Mikään ei pysty estämään sitä kylmää väristystä, mikä valahtaa Harperin selkää pitkin. On vaikea uskotella itselleen, ettei Tannerilla olisi taas oma lehmä ojassa tässäkin kehuskelussa ja Spikekin viskasee päätään ravistaakseen miehen pois ympäriltään. 

"Kauankos se on ollutkaan sulla?"

"Uhmm... pari vuotta suunnilleen", Harper vastaa nopeasti, mutta katuu sanojaan heti, sillä siitä jää sellainen tunne, että on avannut jonkin sellaisen oven, mitä ei olisi pitänyt. 

"Mistä ostit sen?"

"Miks kysyt?"

Miehen hymy levenee. Hiljainen hetki tuntuu kestävän kiusallisen pitkään, ennen kuin Tanner jatkaa: "Sanooko nimi Joan Hopkins sulle mitään?"


"We are just minutes away from the start of our second competition of the day! The horses and riders are getting ready and the excitement is building. Please make sure you're in your seats, as we’re about to witness some thrilling equestrian performances. We encourage everyone to show their support for our talented riders and their horses as they take on the challenge ahead. Stay tuned — the action is about to begin!"


Pieni nyrkin puristus, painonsiirto ja Spike vaihtaa laukan täsmällisesti. Harper laskee mielessään askelia, kuulee Spiken kaviot tasaisena rytminä hiekalla. Kun viimeinen kaarre on suoritettu, palattu pituushalkaisijalle, tehty viimeinen pysähdys ja peruutus, Harper tuntee ensimmäistä kertaa suorituksen aikana kevyen helpotuksen aallon. Spike pärskähtää saadessaan venyttää kaulaansa ja Harper kumartuu rapsuttamaan sitä harjan alta.

Yleisö puhkeaa samaan aikaan taputuksiin. Yleisöstä kuuluu Hayleyn yllättävän kovaääninen tuuletus ja Harper väläyttää hymyn ystävälleen, jota on seisoessaankin yhtä vaikea löytää ihmispaljoudesta kuin naulaa heinäsuovasta. Jossain siellä se kuitenkin on Harperia kannustamassa. Harper nostaa kätensä vilkuttaakseen yleisölle - se on vähän sellainen isojen kisaajien ele, mutta hei, isoissa kisoissa tässä ollaankin. 

Areenan ulkopuolella Cooper ja Hayley tulevat hymyillen vastaan. "FantasTISTAAAA!" Hayley huudahtaa ja  Cooper ojentaa Harperille Dr Pepper- tölkin.

"Good job", Cooper lisää ja taputtaa Spiken kaulaa niin ronskisti, että siitä lähtee kunnon ääni.

"Joo, no, Spikessä oli kyllä pitelemistä, mut onpahan vielä paukkuja viimeisiinkin luokkiin", Harper hymähtää ylpeänä. Hän laskeutuu selästä, löysää satulavyötä ja lähtee kävelemään Hayleyn ja Cooperin perässä. 

"Kuulkaa, tiedättekö te ketään Joan Hopkinsia?"

Cooper ja Hayley vaihtavat kysyviä katseita keskenään.

"Joan Hopkins? Ei. Ei kuulosta tutulta."
"Pitäisikö meidän tietää?" Hayley kysyy.

"En tiiä. Tanner kyseli siitä, ja se... se jäi vaivaamaan, et mitä se sillä tarkotti."

Tannerin nimen kuuleminen saa Cooperin pysähtymään ja rypistämään otsaansa. "Tanner? Siis Luke Tanner? Sekö kävi taas kauppaamassa hyviä diilejään?"

"Ei sillä ollu tällä kertaa mitään diiliä. Kyseli vaan kaikenlaista Spikestä", Harper kertoo. "Tai siis... Ei se ollu varmaan mitään. Unohtakaa."

"Mul on epämiellyttävä fiilis siitä äijästä ja sen aikeista", Cooper sanoo hajamielisesti, kääntyen takaisin menosuuntaan ja vetäessään huppua tiukemmin päähänsä

Harper katsoo ensin pojan perään, mutta katse harhailee nopeasti Spikeen. Myös Spike nostaa päänsä ja vastaa katseeseen. Hän ei voi olla siitä varma, mutta jollain tavalla hänestä tuntuu, ettei hän ole ainoa joka sen tuntee, sillä Spike näyttää siltä, että sekin aistii sen saman epämiellyttävän, kihelmöivän tunteen, joka on alkanut velloa ilmassa. 

Se epämiellyttävä tunne siitä, että jokin on vialla.

It’s show time

Peach tuntuu kummastelevan ison kaupungin hälinää odotellessamme pääsyä areenalle. Tamma on onnekseni kuitenkin tajunnut, ettei nyt ole aika huulilla nyplätä mun paitaa. Kunhan nyt pyörittelee korviaan helikopterin lailla. Tuliharja ei ole onnistunut likastamaan itseään viikon aikana muuta kuin jaloistaan ja en tiedä milloin viimeksi päistärikkö olisi kiiltänyt tällä tavalla. Itsellänikin on vähän parempaa päällä, mustat farkut ja musta kauluspaita, joka on koristeltu liiloin sekä vihrein tekojalokivin. Peachin kisaväri on nimittäin vihreä ja toisen päivän ratsuni väri on lila. Silitän Peachin kaulaa rauhoitellen, en vain ole täysin varma onko se enemmän itseäni vaiko hevostani varten. Halter luokassa on yhteensä 26 hevosta, mukaanlukien mun esittämät Maymay ja Peach. Mustalla tammalla tulee olemaan hieman pidempi päivä edessä, halterin lisäksi meidän pitäisi suorittaa myös reining. Peach pääsee onneksi helpomalla, vaikka juniorille tämä yksikin luokka saattaa olla melko uuvuttava kokemus. Pahinta ehkä on, että exäni on myös kilpailemassa, joten päiväni tulee menemään miestä parhaani mukaan vältellen. Onneksi hänelläkin tuntuu olevan kädet täynnä hevostensa kanssa, joten saisin edes hieman rauhaa sen suhteen. Ero ei todellakaan ollut mitenkään helppo tai ruusuinen. Huomaan alkaneeni jännittää kehoani, joten kokeilen pyöräyttää hartioitani, jotta ne hieman rentoutuisivat. Yhtään ylimääräistä stressiä en olisi tarvinnut tähän hetkeen. 


”Next up, number 25 Madison Morrison ja Sour LovePeach”, kuulutusjärjestelmä hieman jopa särisee kovaäänisyydellään ja hengitän oikein syvään ennen kuin lähdemme parrasvalojen loisteeseen kävellen.

”Wooooo, go Madison”, kuulen Maxin huutavan yleisön joukosta hieman yli-innokkaana ja Peach ottaa pari sivuaskelta. Ei nyt parivuotias ole millään tottunut isojen kisojen hälinään, mutta sitähän me tänne tultiin treenaamaan. Peach tuntuu turvautuvan muhun, toisen korvan pyöriessä ja toinen on suuntautunut muhun.

”We got this girl”, mumisen hiljaa ja toivon, ettei juniori keksi tehdä mitään kummallisempaa, kun on aika hieman ravata. Kotona me oltiin oltu ihan suhteellisen hyviä siinä, mutta tällä viikolla omatoimitreeneissä Peach oli joko vähän nahkea tai liian reipas. Tuomarin silmät tuntuvat liimautuvan hevoseeni ja kiitän onneani, että kyseessä on hevosen esittäminen enkä ole itse silmätikku. Itse pidän Peachin rakenteesta, mun mielestä se on melko täydellinen quarter (tottakai oma kasvatti on aina). 


Tamma nostaa ravin vierelläni nätisti ja vaikka onkin hieman jännittynyt, ei ala rynnimään tai heittelemään päätään. Kiitän luojaa mielessäni, ja myös sitä totuutta että olin aamusta juoksuttanut Peachin ennen kuin oli alkanut hevosen kiillotusprosessi. Sitä tehdessä kyllä kirosin, miksi piti hommata päässiassa vaalea hevonen, joka tykkää sotkea. Se on kuitenkin jo takanapäin ja keskityn hevosen esittämiseen. Uskallan itse jopa hieman hymyillä, mulla on kyllä harvinaisen fiksu parivuotias. Vaikka juuri eilen uhkasin siitä tehdäkin lapaset, kun tamma oli repimässä tarhanaapurinsa loimea aitojen välistä. Mutta näköjään juniori tajuaa käyttäytyä tilanteen vaatiessa. Käyntiin siirtyminen ei ole kaikista puhtain, vaan tamma ravaa vielä pari askelta mun jo kävellessä. Vähän tekisi mieli antaa varsalle isompaa palautetta tässä, mutta valitettavasti ohjelmaan ei kuulu peruuttaminen. Kävelemme vielä tuomaria kohden, pysähdymme ja asettelen juniorin toisen takajalan samaan ”neliöön” muiden jalkojen kanssa. Nyökätessäni tuomari alkaa kävelemään Peachia ympäri, mun tärkein tehtävä on vain pysyä pois tuomarin edestä siirtyen Peachin pään puolelta toiselle. Juniorin toinen korva ei ole lakannut vieläkään pyörimästä, mutta nyt se keskittyy enemmän tuomarin liikkeisiin. Yleisön puheensorina tai suurkaupungin äänet eivät tunnu enää haittaavan niin suuresti. Oli ihan hyvä veto ottaa varsa mukaan jo alkuviikosta, en halua kuvitella millainen show tämä olisi ollut mikäli oltaisiin vasta tänä aamuna saavuttu Manhattanille.


Viimeisimpänä tuomari haluaa nähdä vielä juniorin hampaat, se on ehkä Peachin mielestä hauskinta koko tapahtumassa, tamma nimittäin alkaa venyttelemään ylähuultaan yrittäessäni vain hieman raottaa huulia. Yleisö tuntuu nauravan ja tuomarikin on huvittuneen näköinen. Päistärikkö rauhoittaa huulensa melko nopeasti ja tuntuu samalla hieman rentoutuvan. Onhan se hyvä tässä vaiheessa, kun ollaan jo niin sanotusti valmiita. Tuomari nyökkää ja lähdemme kävellen areenalta yleisön puhjetessa aplodeihin. Peach ottaa pari kummaksuvaa sivuaskelta, mutta ei lähde sen enempää poukkoilemaan. Rapsutan hevosen kaulaa hymyillen leveästi. Ei mua oikeastaan edes kiinnosta mille sijalle päädyttäisiin, itse olen enemmän kuin ylpeä juniorista. Ehkä siitä vielä tulee oikeasti mun kanssa suurkisojen kiertäjä. 

Hayley vihasi New Yorkia.

Siitä hetkestä lähtien, kun rekan ikkunoista avautuva maisema alkoi tiivistyä betonien ja tiiliskivien sokkeloiksi, Hayley alkoi tuntea kuinka paljon vaikeampaa oli hengittää. Hän kaipasi luontoa, vihreyttä ja puhtaampaa ilmaa. Kaipasi hiljaisuutta, eläimiä, yksinkertaisesti tilaa ympärilleen.
Hayley ei ollut reissannut kovinkaan paljon ennen Twin Falls Farmille muuttamista, siinä porukassa hän oli saanut kokea jo Texasin poltteen ja Oregonin suolaisen meri-ilmaston. Tämä reissu, paikkaan johon muuttamisesta haaveili niin moni, tuntui siltä kuin joku olisi tunkenut kangassäkin Hayleyn päähän ja käski hänen juosta. Siinä missä kotona tuoksui aina havumetsä, raikas vuoristoilma ja keväällä makea kukkasten tuoksu, täällä haisi vain pistävästi virtsalle, oksennukselle ja kuolemalle.

Hayley viritti itsensä Harperin kylkeen, vannoi pysyvänsä siinä niin kauan, että he olivat kotimatkalla kohti Idahoa. Harperin katse kimalteli kuin jalokivet, kun tyttö katsoi ympärilleen ja Hayley uskotteli itselleen voivansa hengittää helpommin Harperin vierellä. Tuntui edelleen omituiselta kuinka hän pystyi melkein lukemaan Harperin ajatukset välillä. Pystyi lukemaan pieniä eleitä, joista Hayley tiesi toisen olevan janoinen, näkevän jonkun epämieluisan ihmisen tai haluavan mennä tutkimaan jotain lähempää.
Hayley oli mieluusti varjo, joka seurasi samassa askeleessa auringon tavoin loistavaa ystäväänsä.

Oli taivaallista, että lännenratsastus oli ensimmäinen laji kilpailupäivänä. Hayleytä jännitti niin kovin, että tuntui aivan siltä, kuin joku olisi puristanut hänen koko kehonsa pieneksi palloksi. Lihaksia särki monen päivän tehotreeneistä eikä Nemokaan vaikuttanut kovin tyytyväiseltä nähdessään Hayleyn karsinallaan heti aamusta. Treenaaminen oli tuntunut vaihtelevasti sekä upealta, että hirvittävältä eikä tytön kropasta löytynyt lihasta joka ei olisi ollut käytössä viimeisten päivien aikana. He olivat Kestrelin kanssa istuneet yhden puistossa pidetyn tunnin jälkeen vartin puiston penkillä, jotta olivat jaksaneet ratsastaa vielä talliin takaisin.
"Mä lupaan, että saat nukkua seuraavat kaksi viikkoa", Hayley mutisi hymyillen ruunalle, joka roikotti päätään kuivikkeissaan Hayleyn selvittäessä sen paksua harjaa.
"Ja saat koko pussin porkkanoita kunhan ollaan selvitty radoista?" Hayley jatkoi lahjomistaan ja virnisti leveästi Nemon korvan kääntyessä kiinnostuneena häntä kohden. Se oli melkein kuin kysymys - koko pussinko?

Blairmont Riding Academyn talli kuhisi ihmisiä, vaikka New Yorkin mittapuulla siellä oli hiljaista. Hayley nosti turkoosilla koristellun valkoisen länkkähuovan Nemon kiiltävään selkään ja heilautti sen päälle mustan satulan. Kisoissa käymiseen alkoi muodostua rutiinia, joka teki Hayleyn jännityksestä vähemmän häiritsevää. Hän tiesi, että se helpottaisi heti radan jälkeen, tiesi että Nemo osasi työnsä ja teki sen hyvin. Alkoi ehkä jo vähitellen luottamaan itseensäkin, ettei ollutkaan ehkä niin umpisurkea mitä ajatteli itsensä olevan monesti.

Maverick ilmestyi Nemon karsinalle ja poika hengähti syvään.
"Mä luulin, että mä olin ajoissa", Maverick harmitteli ja sai Hayleyn hymyilemään vähän jännittyneesti. He olivat sopineet auttavansa toinen toistaan tänään, sillä Hayleyn työt loppuisivat heti reining-luokan päätyttyä ja Maverickin alkaisi vasta iltapäivällä.
"Ei se mitään, voit laittaa Nemon suitset vaikka?" Hayley ehdotti ja kiristi satulavyön oikeaan kohtaan. He kilpailisivat ensin Ranch Trailissa, joka oli tytölle uusi aluevaltaus ja sen jälkeen vielä tutussa ja turvallisessa Reiningissä.

Maverick näpräsi Nemolle suitset päähän ja sillä välin Hayley tarkisti, että ruuna oli todella valmis lähtöön.
"Sun luokkahan ei ala vielä pitkään aikaan?" Maverick kysyi, kun Hayley letitti toisen puolen hiuksistaan uudelleen ranskalaiselle letille. Se oli tarrannut kiinni jotenkin Nemon kaviokoukkuun ja irronnut osittain letiltään.
"Haluan nähdä Harperin ekan luokan", Hayley vastasi ja työnsi mustan cowboy-hattunsa syvälle päähänsä. Se istui kuin valettu, olihan se tehty juuri hänelle.
"Totta", Maverick hymähti ja astui askeleen taaksepäin.
"Nemo kiiltää niin kovin, että tuomarit varmaan häikäistyy auringosta", Maverick jatkoi hymyillen ja sai Hayleyn punastumaan niin syvästi, että tyttö tiesi säteilevänsä lämpöä.
"Mennään sitten", tyttö takelteli ja laski katseensa maahan niin, että stetsoni peitti edes osan kasvoistaan. Maverick askelsi heidän vierellään aika keskuspuiston hälinään asti.

New York loitsui Hayleyn matkan loppupuolella jonnekin syvälle taikansa pyörteisiin. Vaikka hän oli treenannut kerran päivässä areenalla, joka nyt aukesi heidän edessään - tyttö ei ollut tajunnut katsoa ympärilleen samalla tavalla kuin nyt. Nemon korvat pysyivät terhakkaasti pystyssä ja ruunan askel tuntui kevyemmältä kuin aikoihin, kun he katselivat väriloisteensa huipulla olevaa keskuspuistoa ja rakennuksia sen ympärillä. Ehkä se, kun luonto tuntui olevan niin häviöllä suurkaupungin sykkeessä, niin nyt sitä osasi arvostaa aivan eri tavoin, kuin metsän keskellä asuessaan. Hayley katseli lamaantuneena kuinka kaksi lintua kaartelivat taivaalla, leikkien omassa maailmassaan tavalla, jota kukaan ihmisistä ei tulisi ikinä ymmärtämään. Seurasi kuinka oravat juoksivat puunrunkoja pitkin ja läheisessä lammessa ui joutsenia ja sorsia, kuin nekin olisivat löytäneet palan taivastaan betoniviidakossaan.

Maverick selvitti kurkkuaan vaivaantuneen oloisesti ja palautti haavemaailmoihinsa uppoutuneen Hayleyn takaisin maanpinnalle.
"Tuota, Harper kuulutettiin juuri radalle. Haluatko mennä katsomaan lähempää?" Maverick kysyi ja nosti kulmaansa aavistuksen. Hayley tunsi jälleen punastuvansa ja nyökkäsi.
"Voitko pitää Nemoa sen hetken?" tyttö kysyi ja laskeutui kiireesti alas hopeisen ratsunsa selästä.
"Tietenkin", Maverick lupasi ja Hayley kiirehti Liberty-areenan aidan vierelle, häikäilemättä tunkien itsensä väenpaljouden läpi.

"HYVÄ HARPER!!" Hayley kiljaisi ennen, kun ehti ajatella sen pidemmälle. Hän tunsi, kuinka katseet kääntyivät hänen lähellään kohti itseään, mutta ei suostunut irroittamaan katsettaan parhaasta ystävästään. Harper näytti säteilevältä Spiken selässä ja Hayley tunsi rintakehässään ylpeyden pursuavan luistaan ja ytimistään. Tunne oli niin voimakas, että Hayley meinasi pakahtua siihen ja se peitti alleen kaiken sen häpeä tunteen, joka huutaminen oli sytyttänyt.
Hayley tuskin hengitti sen jälkeen, kun Harper aloitti oman ratansa.

Hayley oli hengästynyt, kun hän kiirehti takaisin hevosensa luokse. Nemo söi tyytyväisen näköisenä lyhyeksi leikattua nurmikkoa Maverickin pitäessä sen ohjia käsissään.
"Kiitos", tyttö sanoi hymyillen ja hyppäsi Nemon selkään yhdellä sulavalla liikkeellä. Hänen piti kiirehtiä, että ehtisi verryttelemään Nemon tarpeeksi hyvin ennen heidän ensimmäistä luokkaansa.

Ensimmäisen luokan jälkeen Hayley rentoutui juuri sen verran, että nälkä hiipi huomaamatta tytön jännityksestä jo sekaisin olevan vatsalaukun pohjalle. Hayley keskittyi kuitenkin reining-luokan verryttelyyn niin hyvin, kuin nälältään kykeni. Välikäyntien aikana Cooper asettui Ronian kanssa tytön vierelle ja heidän ratsunsa löysivät nopeasti saman tahdin askeleissaan.
"Jännittääkö?" Cooper kysyi silmät vilkkuen stetsoninsa alta. Hayley naurahti kireästi.
"Mitä luulet?" tyttö vastasi onnellisena siitä, että uskalsi jo puhua Cooperin kanssa luontevasti. Vaikka Cooperilla oli sisaruksia jo ennestään, Hayley salaa mielensä sopukoissa piti poikaa omana sisaruksenaan vaikkei veressä, niin sitten hengessä. Vaikka hän oli useasti kolmas pyörä Harperin ja Cooperin kanssa, ei kumpikaan ikinä ollut saanut häntä tuntemaan itseään sellaiseksi. He ottivat kumpikin Hayleyn mukaansa ja kohtelivat häntä kuin ystävää kohdeltiin.
"Olisi kyllä siistiä voittaa se Vespa. Vaikka en kyllä tiedä mitä mä sillä edes tekisin", Cooper jatkoi ja Hayley hymyili syvästi.
"Antaisit tietenkin sun tyttöystävälle vaikka joululahjaksi?" tyttö ehdotti ja Cooper nosti etusormensa ilmaan virnistäen.
"Ei huono idea", poika vastasi.
"Mä oikeastaan toivoisin vain jotain sijaa nelosesta eteenpäin", Hayley huokaisi syvään. Cooperin kulmien väliin muodostui syvä uurre.
"Ai, miksi?" Cooper kysyi ja näytti siltä, kuin olisi valmis pitämään palopuheen siitä kuinka Hayley ansaitsi voittaa ja oli hyvä tiimi Nemon kanssa.
"No sen pitsan takia. Ihan sairas nälkä", Hayley naurahti ja Cooper repesi nauramaan niin, että joutui heittämään kätensä suunsa eteen yllättyneenä. Hayley virnisti punastuksensa läpi.
"Okei, nyt mäkin haluan sen pitsa-sijan", Cooper paljasti ja hetken ajan Hayley unohti, että he olivat viittä vaille starttaamassa kilpailuissa.

Oli ihanaa löytää näin hyviä ystäviä ympärilleen. Ja ehkä Hayley ei enää niinkään vihannut New Yorkiakaan.

Napin satulassa verryttelykentän laidalla istunut Disa yritti vuodattaa pari kyyneltä salassa muiden katseilta, mutta hämärtyvästä iltapäivästä huolimatta kilpailualueen voimakas valaistus muutti kyyneleet suorastaan kimalteeksi kasvoille. "Ihanaa katsoa jälkikäteen kuvia ikimuistoisesta hetkestä, kun itse näytti seepralta", Disa huokaili itsekseen ja sai Napin korvahupun kanssa hääräilleen Cessi-groomin luomaan häneen kysyvän katseen.

"Uskomatonta, että me ollaan meidän pienen Nabilan kanssa New Yorkissa. Keskuspuistossa. Hyppäämässä!" Disa taivasteli epäuskoina hiljaisella äänellä, melkein kuiskaten, yrittäen selittää tunteenpurkaustaan groomilleen. Eri suunnista yhtäkkiä kaikuva kovaäänisen pauhu hukutti puolet sanoista, mutta nyökyttelevä Cessi vaikutti ymmärtäneen pointin leperrellessään jotakin ruunikolle tammalle samalla, kun sai viimeisteltyä korvahupun korjaamisen.

"Nappi kyllä hoitaa homman. Siksi se onkin täällä matkassa mukana", Cessi oli onnensa kukkuloilla saadessaan olla groomina niin sopeutuvaisille kilpahevosille, kuin mitä New Yorkiin matkannut kolmikko oli. Cessi oli entisellä tanskalaisella työnantajallaan valmistellut Jenkkeihin myytyjä hevosia muuttoon ja ollut niiden matkassa mukana, joten sen puolesta Disa oli ollut koko matkan ajan rauhallisin ja luottavaisin mielin, kun joukossa oli yksi käytännön asiat osaava. Itse saattoi keskittyä täysillä omaan valmistautumiseen. Toisinaan hetkinä, kuten nyt, Disasta tuntui utopistiselta, että hän oli oman nuoren kasvatin kanssa ensimmäisellä kunnollisella Euroopan ulkopuolisella kisareissulla. Ainoa harmitus oli, ettei aviomies Thomas ollut näkemässä tätä hienoa hetkeä paikan päällä. Thomas kilpaili samaan aikaan koto-Suomessa oman hevosensa kanssa, joten Disa paahtoi New Yorkin reissulle kolmen estehevosen voimin, koska eihän tätä mahdollisuutta voinut väliinkään jättää.

Cessi sai tsempattua Disan siihen kuntoon, että nainen sai koottua ajatuksensa takaisin kilpailuun. Tunteilun, kun se kerrankin oli jotenkin positiivista ja kyse oli enemmänkin onnenkyyneleistä, saisi varmasti jotenkin käännettyä radalla voimavaraksi. Fiilis oli todella hyvä, sillä kisojen miljöö keskellä Keskuspuistoa, pilvenpiirtäjien ympäröimänä, oli jotain ennennäkemätöntä. Disa oli todella ylpeä siitä, että Nappi oli nuoresta iästään huolimatta niin fiksu, että se ei ollut kauheasti korvaansa lotkauttanut koko reissun aikana, ei edes lentokoneessa. Areenoiden suurentuessa, esteiden korkeuden noustessa ja tehtävien muuttuessa teknisemmiksi, tammasta oli tullut esiin lempeän rauhallisen otteen lisäksi ripaus tulista kilpailijaluonnetta. Hevonen parani vanhemmiten kuin viini, joten odotukset tälle iltapäivälle olivat hyvät.

"Olisi huippua, jos voittaisitte vaikka pizzat", Cessi näytti peukkua.
"Jos menee paremmin, niin joudutaan syömään hattumme. Ehkä sinäkin Nappi", Disa naurahti ja rapsutti tamman kaulaa nopeasti ennen kuin ratsukko katosi odottamaan oman suoritusvuoronsa alkamista.

Isolle Liberty-areenalle saapuessa Nappi oli ensimmäistä kertaa hieman epäluuloisen oloinen, mutta Disa tykkäsi hevosessa sitä, miten ihanasti se aina luotti ihmiseen. Siinäkin hetkessä tamma kuunteli joka avun ja reagoi nopeasti, muttei liioitellusti, joten Disa uskoi sen rentoutuvan, kun päästiin radalle tehtävien pariin pysymään kiireisenä. Ketäpä ei jännittäisi ekaa kertaa pilvenpiirtäjien keskellä. Eikä Nappi ollut varmaan koskaan kuullut niin paljon erilaisia ääniä kerralla, sillä kisa-alueella oli oma hälinänsä ja puiston ulkopuolelta kantautui erilaiset hälytysajoneuvojen äänet. Areenan valaistus loi varjoja eläväisen katsomon ylle ihmisten pölistessä ja liikkuessa ristiin rastiin. Nappi loi mulkoilevia katseita ympärilleen, joten Disa yritti ravata tamman kanssa areenan ympäri mahdollisimman kattavasti ennen lähtölinjan ylittämistä.

Kun radan aloituksen aika koitti, Disa puhalsi kaiken hermostuksen ulos, kokosi Napin avuille ja lähti lähestymään ensimmäistä estettä tammalle luonnollisessa rennossa laukassa. Ensimmäisen esteen jälkeen taisi molemmat, sekä hevonen että ratsastaja, ajatella, että Amerikassa kaikki oli suurempaa, 110-120 cm esteetkin. Ehkä se meni hieman jännittyneisyyden piikkiin, että parit ensimmäiset hypyt tuntuivat haastavammilta, kuin mitä Disa rataa kävellessä oli olettanut. Vauhtiin päästyään ratsukon onnistui kuitenkin saada kiinni paremmasta rytmistä, joka kantoi aivan radan loppuun asti. Napissa ei ollut moittimista, vaan se suoriutui niin hyvin kuin mahdollista ja sen energia vain kasvoi ja kasvoi joka esteen myötä. Tarkoituksena oli ratsastaa kiva ja nuorelle hevoselle reilu perusrata.
 
Viimeisen esteen jälkeen ratsukko venyi maalilinjan yli. Kaiken jännityksen, tunteilun ja urheilusuorituksen jälkeen Disalla oli huojentunut fiilis, kun hän kiitteli vuolain taputuksin innostunutta ratsuaan samalla. Yleisö antoi aplodit, jotka lisäsivät bensaa liekkeihin, vauhtia staran elkein isoon tunnelmaan tykästyneen Napin moottoriin. Hevonen ainakin oli aivan fiiliksissä ja Disa sai pidellä tammaa, joka olisi ollut valmis järjestämään omat kunniakierroksensa samantien. Juuri nyt kaikki oli aika jees.

Black Beaty

Halter-luokka tuli ja meni. Olen tyytyväinen kumpaankin tammaan, ja nyt olemme matkalla takaisin Blairmont riding academyä. Max taluttaa Maymayta, vaikka mies ennen tänne lähtöä oli todennut hieman jopa pelkäävän hevosia. Musta quarter on kuitenkin juuri niin tylsä kuin hevonen voi olla, joten luotan tamman jopa aloittelijan käsiin suurkaupungin hälinässä. Ihmiset tuntuivat hieman tuijottelevan hevospaljoutta ja käsissäni oleva Peach ihmisiä. Onneksi tallille ei ole pitkä matka, tarkoitus on heittää Peach tarhaan ja Maymaylle varusteet päälle. 


Max seisoo Maymayn kanssa tamman karsinassa heittäessäni tuttuun tapaan loimen Peachin niskaan ja tuliharja on ennätysajassa ulkona syömässä heiniä. Maymay seisoo nätisti paikoillaan miehen ollessa hieman järkyttyneen oloinen. Max poistuu karsinasta syvään helpottuneesti huokaisten nähdessään minut.

”Yeah, these are not my cup of tea”, mies toteaa katsoessaan mun vetäessä pölyharjalla nopeasti karvapintaa läpi ennen kuin heitän lilavalkoisen padin tamman selkään. Onneksi ei ole mikään paniikkikiire, ennen reiningiä olisi kuitenkin kaksi luokkaa vielä. Maymay vain tapittaa paikoillaan heittäessäni valkoisen satulan tamman selkään ja laitan vyön vain hollille. Turhaa sitä on vielä tässä vaiheessa kiristellä. Reiningsuojat löytävät tottunein ottein oikeat jalat ja enää puuttuisi suitset. Maymay repii heinäverkostaan hieman heinää juuri, joten nyt olisi ehkä hyvä väli pitää itsellä vessa- ja juomatauko.

”Don’t let her lay down, okay?”

”But how?” Max tuntuu hieman panikoituvan.

”I don’t think she will try but just keep her up”, totean ja lähden suurin askelin harpomaan kohti vessaa. Mä en ollut koko päivänä muistanut siellä käydä kuin vasta aamulla ennen tallille lähtöä. Hätä oli siis suuri. 


Ennen selkään nousua ja matkaa Liberty-areenalle asettelen mustan stetsonin takaisin päähän, puistelen hieman housujani ja suoristan paitaa. Tarkistan vielä Maymayn vyön, ennen kuin asetan jalan jalustimeen ja ponnistan itseni selkään. Tamma pyöristää itseään, kun puristan pohkeita hevosen ympärille ja lähtee jalkojen heiluttelusta eteenpäin. Kaviot kopisevat asfalttiin, mutta ääni hukkuu helposti Manhattanin betoniviidakon muihin ääniin. Max kävelee vierelläni ja toteaa, ettei lupaudu enään mun groomiksi, hän voi olla kisakatsomossa hurraamassa, muttei enää mieluusti taluttelisi edes maailman helpointa mustaa tammaa.


Maymay tuntuu yllättävän hyvältä lämmittelyssä. Tamma oli suorittanut halter luokassa tuttuun tapaansa melko mitäänsanomattomasti. Nyt laukkaympyrällä tamma tuntuu kuitenkin hieman enemmän eloisalta ja heränneeltä tähän päivään. Laukanvaihto onnistuu pienen pärskähdyksen kera ja rapsutan vapaalla kädellä nopeasti tamman kaulaa. Viikko oli ollut melko raskas, Maymay taikka minä emme olleet tottuneet treenaamaan kahdesti päivästä tai kulkemaan yli 30 tuntia autolla. Silti tamma tuntui pitävän työnteosta, eikä hevonen näyttänyt ollenkaan maansa myyneltä, kun olin aamulla ilmestynyt hevosen karsinalle. 

Pancakes & Insta models

“Okei”, Harper sanoi ja napsautti näkymätöntä kuulakärkikynäänsä, ennen kuin alkoi kirjoittamaan sillä tyhjyyteen, “Merkitään muistiin: Cooperille joululahjaksi uudet kisavaatteet.”

“Mikä vika näissä?” kysyin ja levittelin käsiäni niin, että hihat vetäytyivät melkein kyynärvarren puoliväliin.

“No, onhan noi nyt vähän... Pienet”, puuttui puheeseen Kestrel, joka imaisi juuri pillillä jäälaten loput suuhunsa. “Sä oot kasvanut kesän aikana varmaan kaks tuumaa pituutta. Ainakin. Sähän oot jo pidempi kuin Kansas.”

“No, mutta hyvinhän mä näilläkin pärjään”, intin ja Harper veti kätensä puuskaan, tytön silmien siristyessä epäileväisesti.

“Miksi sä nyt oot niin kovasti sitä vastaan, jos mä ostaisin sulle uudet vaatteet?” Harper kysyi ja otti uhkaavan tyttöystäväaskeleen lähemmäs, johon luonnollisesti vastasin peruuttamalla askeleen.

“Niin, no, ei se nyt siitä johdu -”

“Vaan??”

“No, mä aattelin, että jos mä kumminkin itse ostaisin. Niin tulis, tuota, oikee koko ja... väri...”

Harperin sormi ehti tökätä mua rintakehään ennen kuin ehdin väistää, ja tyttö vilkaisi Kestreliä voitonriemuisasti virnistäen.

“A-ha! Mä arvasin!” se nauroi ja katsoi sitten mua ilkikurisesti. “Tottakai mä ostan sulle pinkin paidan, pinkit chapsit, pinkin stetsonin...”

“Glitteriset munasuojat”, Kestrel tuumi pilliä pureskellen.

“Muna...? Ei tää mikään NHL ole”, ähkäisin, mutta Harper ja Kestrel vain kikattivat iloisesti. Hieroin niskaani ja pyöräytin vähän silmiäni, ennen kuin tungin (auttamatta liian lyhyen) paidanhelman housujen sisään ja totesin, että hyvin tässä vielä ainakin yhdet kisat mentäisiin vanhoilla kamppeilla.



New Yorkissa oli koleaa ja syksyistä. Central Parkin puut näyttivät riisutuilta pudotettuaan lehtensä ja vesilätäköt olivat yön jälkeen saaneet päälleen ohuen jääriitteen, joka kuitenkin sulaisi nopeasti päivän mittaan. Sääennusteet povasivat aurinkoista mutta koleaa säätä, ja moni oli sonnustautunut kilpailupäivään kaulahuivein, lämpimin takein sekä lapasin.

Lq1g94P.jpegVaikka New Yorkin hektisyys ja suuren maailman meininki eivät ehkä olleet ihan mun heiniäni, ainakin yksi asia tällä reissulla oli mallillaan - nimittäin meidän hotellin aamupalatarjoilu. Mulla ja Harperilla oli aivan viimeisen päälle lukaali (varsinkin Wilmingtonin mittapuulla) - oli king size -parisänky, taulu-tv, hierova suihku, kiva näköala, huonepalvelu... Toisin sanoen sieltä löytyi pelit ja pensselit, mutta aamupala se vasta hulppea olikin.

Siinä, missä Harper oli tilannut hillityn aamiaisen (‘granola parfait’, jossa oli kreikkalaista jogurttia, marjoja ja hunajaa, kahvin ja tuorepuristettua appelsiinimehua), olin itse todellakin päättänyt nauttia kunnon aamupalan. Olo oli melkein kuin ruhtinaalla, kun aamiaistarjoilu vihdoin saapui ja herkullinen tuoksu leijaili huoneeseen: paistettua pekonia, makkaroita ja savustettua lohta; paahtoleipää, kananmunia, juustoa ja aamiaisperunoita; pannukakkuja, vaahterasiirappia ja suklaaleivos; sekä tietenkin kahvia ja karpalomehua.

Harper katsoi mun syömistä (joko vaikuttuneena tai kauhuissaan), pudisteli sitten päätään ja pyyhki kädellään mun jalkojen päällä lepäävää peittoa.

“Murustat koko sängyn”, se sanoi ja virnistin kaapiessani lusikalla suklaaleivoksen rippeitä pieneltä lautaselta.

“Onneksi vuodevaatteiden vaihto sisältyy huoneen hintaan”, sanoin ja laskettuani lautasen tarjottimelle rojahdin nautinnollisesti muhkealle tyynyvuorelle lepäämään. “Olipas se uskomattoman hyvää!”

“Uskomatonta oli ainakin vihreän puute sun lautasella”, Harper sanoi ja kohotti toista kulmaansa. “Pelkkää lihaa ja hiilareita... Ronya raukka, kun joutuu tänään kanniskelemaan sua ympäri Liberty-areenaa.”

Olin niin ähkyssä, että jaksoin vain virnistellä raukeasti ja kurotella kohti Harperia, joka käytti oitis liikuntakyvyttömyyttäni hävyttömästi hyväkseen ja iski mua tyynyllä.

“Ja entä mä sitten”, Harper nauroi, “Säälisit edes mua! Mun poikaystävä kuolee sydänkohtaukseen ennen kuin ehtii täyttää kolmeakymmentä.”

“Nah, don’t worry pumpkin, jos selvisin syksystä, niin kyllä mä selviän yksistä aamupalamakkaroistakin.”

“Niitä oli varmaan sata!”

Kierähdin vaivalloisesti kyljelleni ja hapuilin kiinni tytöstä, jonka kiskaisin lähemmäs. Vaalea hiusmeri kutitteli naamalla ja Harper yritti nauraen vetää ylöspäin noussutta yöpaidan helmaa alemmas, kun potkin peittoa paremmin molempien ylle.

“Hei, nyt pitää nauttia, kun kerrankin saatiin vanhemmilta tällainen lahjus.”

“Ei me ehditä nyt kauheasti nautiskella, kohtahan meidän pitää jo lähteä Central Parkiin.”

“Aina ehtii hetken”, virnistin, ennen kuin painoin huuleni Harperin huulille, ja hetken päästä lakanoiden kahina valtasi aamuauringossa kylpevän hotellihuoneen.



Westernluokat olivat jo heti aamupäivästä, ja siinä oli sekä hyvät että huonot puolensa. Hyvää oli se, että luokkien jälkeen mulla olisi loppupäivä aikaa vain olla (ja kuvata Harperin suoritukset sekä toimia sen henkilökohtaisena assistenttina), huonoa taas se, että mun omista suorituksista ei saisi mageita iltahämärän kuvia, joissa New Yorkin pilvenpiirtäjien valot loistaisivat taustalla.

Ronya oli hienona – sen musta harja ja häntä oli selvitetty perinpohjaisesti hoitoaineella, kullankeltainen karva kiilsi ja kaviot loistivat öljyttyinä. Edes Texasissa tammaa ei oltu puunattu niin hienoksi kuin nyt; vaikka itse pidin Westernweekiä tätä huomattavasti merkittävämpänä etappina, huokui New York sellaista hienostuneisuutta, joka kehotti panostamaan kisalookiin täysin eri tavalla.

Ranch trail –luokka oli ennen reiningiä, ja siihen osallistui Twin Falls Farmilaisista mun ja Harperin lisäksi myös Hayley, Kestrel ja mystisesti myös Antonio, jonka New Yorkiin saapuminen oli yhtä suuri yllätys kuin miehen liikkeet noin muutoinkin.

“Hei, täällä luokassa näyttäis olevan Center”, sanoin zoomatessani puhelimen näytöltä näkyvää kisa-aikataulua lähtölistoineen. “Raicy Center ratsulla Go O’Tooth. Sehän oli siinä Westernweekin tiimissä myös! Raicy’s Devils tai mikälie - onkohan tää Raicy ystävämme Robertin isä?”

“En tiedä, mutta sormet ristiin, että Robert ei oo täällä”, Hayley mumisi. “Oli vähintään kiusallista paikallislehden haastattelussa, kun Mikael näytti UFC-kehästä tulleelta.”

“Hmm, ei näy ainakaan nopealla selailulla”, sanoin pyöritellessäni lähtölistoja edestakaisin. “Centereitä näyttäis olevan tän Raicyn lisäksi vaan joku esteratsastaja, Billy.”

“Billy!” paikalle saapunut Yumi huokaisi. “Ai sekin on täällä!”

“Näytä, mitkä luokat”, Harperkin innostui ja kurkisti mun puhelimeen. “Oho, vau! Se starttaa kolmessa luokassa!”

“Anteeks nyt, mutta kuka tää Billy-tyyppi oikein on, ja miks teitä kiinnostaa?” mä kysyin, omasta mielestäni ihan asiallisesti ja normaaliin äänensävyyn, joskin Harper tulkitse sen (vääräksi) mustasukkaisuuden eleeksi ja kietoi lohduttavasti kätensä mun käsivarren ympärille.

“Se on esteratsastaja ja malli”, Yumi osasi heti kertoa. “Se on tosi taitava! Menestynyt vaikka kuinka hyvin maailmalla, Power Jumpeissa ja vaikka missä arvokisoissa... Tosi jännää, että se on täällä tänään!”

“Mit... Tällainen vanha patu”, sanoin vähän ärtyneesti avattuani Instagramin ja etsittyäni juipin kuvat sieltä. “Ei varmasti pärjäisi päivääkään, jos se pistettäisiin tekemään miesten töitä ranchille.”

Tytöt eivät kuitenkaan kuunnelleet enää - ne olivat uppoutuneet miettimään, missä olisi parhaat paikat Billy Centerin ratojen katseluun, ja olisikohan tyypiltä mahdollista saada nimmaria luokkien välissä. Mä pyörittelin vähän silmiäni ja kohensin stetsonini asentoa.

“Trail-luokka alkaa kohta, parempi mennä pikkuhiljaa lämmittelemään.”

“Jep”, tokaisin ja Harper, joka näki mun ilmeestä, että Billy Center ei ollut mun lempipuheenaiheitani, jätti lopulta keskustelun sikseen, vilkutti Yumille ja lähti talsimaan mun ja Hayleyn kanssa hevosia hakemaan.

“Se stetson ois kiva voittaa”, tuumin kävellessämme ihmisvilinässä. “Se näytti aika päheeltä.”

“Täh? Sehän oli kakkossijan palkinto”, Harper ihmetteli.

“Joo, no, ekan sijan palkinto oli vespa”, sanoin. “Semmoinen peltipurkki ei kestä kahta minsaa ehjänä Wilmingtonin teillä.”

“Mulle riittää palkinnoksi se, etten pyörry”, Hayley mumisi vilkuillessaan täyttyviä katsomoita. Central Park Equestrian Festival oli vetänyt puoleensa tuhansittain ihmisiä, ja kaikkialla leijaili suurkilpailuiden tuntu.

“Eiköhän näytetä niille, mistä idaholaiset on tehty”, tokaisin ja vilkaisin tyttöjä virnistäen.

“Jep, Wilmington maailmankartalle!”

“Eläköön, Twin Falls Farm!”